Paimio

160/309

Somekivi: Iivari

Uusi seikkailupäivä. Paimio. Meille aivan vieras kaupunki, taskut täynnä vinkkejä ja päivän varrelle sovittuja tapaamisia. Ja juuri tällaiset päivät ovat meidän seikkailuissa ehkä kaikkein hauskimpia. Ei vielä oikein tiedä, mitä vastaan tulee. Mitä tänään opitaan? Mitä oivalletaan? Ketä kohdataan? Ja millaisia uusia kokemuksia tästäkin kunnasta kertyy?

Paimiossa on reilut 11 000 asukasta, ja se sijaitsee Turun ja Helsingin välisen moottoritien varrella, aivan Turun seudulla. Heti ensimmäisten kilometrien aikana tuli sellainen olo, että: Hei, tämähän vaikuttaa aika vireältä paikkakunnalta. Mutta katsotaan. Kasvaako tunne päivän aikana vai muuttuuko se vielä kokonaan?

Paimion parantola

Ensimmäinen kohde oli sellainen, jonka nimi tunnetaan paljon Paimiota laajemminkin. Paimion parantola.

Ja nykyään voi sanoa ihan virallisesti, että kyseessä on myös UNESCO-maailmanperintökohde. Paimion parantola liitettiin maailmanperintöluetteloon kesällä 2026 osana Alvar Aallon suunnittelemien kohteiden kokonaisuutta.

Täällä toimi keuhkotautiparantola, ja oli kyllä aivan valtava rakennus. Nämä ovat meille tuttuja, koska ollaan jo seikkailuissamme käyty muutamissa. Ollaan seikkailuilla törmätty samanlaiseen maailmaan esimerkiksi Siilinjärven Tarinaharjulla tai Paraisten seikkailulla Seilin saarella. 

Tuberkuloosiparantoloita sijoitettiin usein mäntymetsien ja puhtaan ilman keskelle, koska ennen tehokkaita lääkkeitä hoito perustui paljon lepoon, raittiiseen ilmaan ja auringonvaloon. Paimion parantolassa tästä ajatuksesta tehtiin kuitenkin jotain aivan erityistä. Rakennuksen suunnittelivat Alvar ja Aino Aalto. Ja Aaltojen elämään päästiin tutustumaan jo todella mahtavasti Alajärven ja Tuusulan seikkailulla.

Yksi kiinnostavimmista asioista oli meille se, miten tarkasti Aallot olivat miettineet rakennusta juuri potilaan näkökulmasta. Ei vain sitä, miltä sairaala näyttää käytävällä kulkevalle lääkärille tai hoitajalle. Vaan miltä se näyttää ihmiselle, joka makaa päivästä toiseen sairaalasängyssä.

Potilashuoneiden värit, valaistus, kalusteet ja pienetkin yksityiskohdat suunniteltiin tukemaan rauhaa ja paranemista. Esimerkiksi huoneiden kattoja ja värimaailmaa mietittiin nimenomaan makuulla olevan potilaan näkökulmasta. Pesualtaatkin suunniteltiin niin, että veden ääni olisi mahdollisimman hiljainen eikä häiritsisi samassa huoneessa lepäävää potilasta. Aallot kutsuivat rakennusta jopa eräänlaiseksi "lääketieteelliseksi instrumentiksi", rakennuksenkin piti auttaa ihmistä paranemaan.

Ja kun tämän tietää, rakennusta alkaa katsella ihan eri tavalla. Yhtäkkiä ikkunat, parvekkeet, värit ja koko ympäröivä mäntymetsä eivät olekaan vain arkkitehtuuria. Ne ovat osa hoitoa.

Paimion parantola toimi alun perin tuberkuloosipotilaiden hoitopaikkana. Tuberkuloosipotilaita hoidettiin siellä 1960-luvulle saakka, minkä jälkeen rakennus muuttui vähitellen tavalliseksi sairaalaksi. Varsinainen sairaalatoiminta päättyi 2010-luvun puolivälissä. Eli rakennusta ei varsinaisesti suljettu vain siksi, että se olisi ollut "liian vanha", vaan sen käyttötarkoitus muuttui vuosikymmenten aikana ja lopulta sairaalatoiminnot siirtyivät muualle.

Nykyään Paimion parantola elää taas aivan uudenlaista vaihetta. Rakennuksessa järjestetään opastettuja kierroksia, näyttelyitä, tapahtumia ja seminaareja, siellä voi myös majoittua entisissä potilashuoneissa, ja paikan yhteydessä toimii ravintola. Eli entinen parantola ei ole jäänyt tyhjilleen. Se on edelleen paikka, johon tullaan kokemaan, oppimaan ja katsomaan, miten arkkitehtuuri voi vaikuttaa ihmisen hyvinvointiin.

Meille tämä jäi harmillisesti tällä kertaa ulkoapäin koettavaksi kohteeksi. Mutta jo se riitti siihen, että tuli sellainen olo: tässä rakennuksessa olisi paljon enemmän tarinoita kuin mitä yhdellä kierroksella ehtisi kuulla.

Parantolan jälkeen poikettiin läheiseen leikkipuistoon purkamaan energiaa, koska seuraavaksi meillä oli tiedossa aivan erityisen kiva tapaaminen. Meidät kutsuttiin Hanhijoen koululle.

Hanhijoen koulu

Kun saavuttiin koululle, siellä oli vielä välitunti menossa, joten pojat ehtivät ensin hetkeksi mukaan pelaamaan jalkapalloa muiden lasten kanssa. Ja sitten sisälle luokkaan. Meidät tuli vastaanottamaan englannin opettaja, ja siitä alkoikin aika erilainen enkun tunti kuin tavallisesti.

Tällä kertaa ei tehty tehtäväkirjaa eikä opeteltu sanoja listasta. Me juteltiin. Suomesta. Kanadasta. Meidän seikkailusta. Kotikoulusta. Ja tietenkin myös Paimiosta ja siitä, mitä täällä kannattaisi meidän vielä nähdä ja kokea. Ja koko keskustelu käytiin vain englanniksi.

Täytyy sanoa, että olin ihan valtavan ylpeä kaikista siinä luokassa olevista lapsista. Siitä, miten rohkeasti he lähtivät mukaan keskusteluun. Miten hienosti he puhuivat englantia. Ja miten lämpimästi meidät otettiin vastaan. Me ainakin nautittiin tästä tunnista ihan mahdottomasti. Ja toivottavasti myös luokalle jäi hyvä fiilis vähän erilaisesta englannin tunnista. Tämä oli taas yksi niistä kohtaamisista, jotka muistuttaa siitä, että meidän seikkailuissa parasta ei aina ole joku nähtävyys tai rakennus.

Voi hyvänen aika, miten aktiivinen aamu meillä olikaan jo takana. Parantola. Leikkipuisto. Hanhijoen koulu ja englannin tunti. Siinä kohtaa ei tarvinnut enää kovin pitkään miettiä, mikä olisi seuraava ohjelmanumero. Ruokaa. Lounaspaikaksi valittiin Iivari Cafe & Bistro Paimion keskustasta. Ja tämä osui kyllä nappiin.

Iivari Cafe & Bistro 

Mainos. Meille siellä odotti aivan superihana miljöö ja todella hyvä lounas. Sellainen kunnon kotiruokahetki, jota aktiivisen aamupäivän jälkeen juuri tarvittiin. Parasta oli kuitenkin se, että ruokailun yhteydessä tuli taas vähän historiaa kaupan päälle. Päästiin juttelemaan ravintolan omistajan kanssa, ja hän kertoi meille, mistä nimi Iivari tulee. Ja tämähän sopi meille täydellisesti, koska Paimion Sähkömuseoon me ei tällä kertaa päästy.

Iivari-nimi viittaa Iivari Lähteenmäkeen, joka oli yksi Paimion sähköhistorian merkittävistä henkilöistä. Hänen ympärilleen liittyy vahvasti myös paikkakunnan sähköalan historia ja myöhemmin syntynyt Sähkömuseo. Eli vaikka museo jäi meiltä tällä kertaa väliin, saatiin pala sen tarinaa ihan sattumalta lounaan yhteydessä.

Ja tämä on kyllä yksi meidän reissujen parhaista jutuista. Mennään vain syömään ja yhtäkkiä pöydässä puhutaankin Paimion sähköhistoriasta ja Iivarista. Aika oiva oppitunti lounaan kylkeen.

Jälkiruoan äärellä tytöt jäivät vielä piirtelemään ja minä nappasin pöydältä lehden luettavaksi. Ja katsoppas vaan. Siellähän oli juttua kotikoulusta. Siinä tuli sitten jälkkärin kylkeen luettua vähän, mitä maailmalla ja Suomessa tällä hetkellä kotikoulusta puhutaan.

Kun jälkiruoat oli syöty ja lähdettiin ulos, siellä odotti vielä yksi yllätys: Iiwari-maskotti. Iiwari on aloittanut Paimiossa maskottihommat tänä kesänä, ja täytyy sanoa, että hahmossa oli kyllä sähköä.  Ja koska sähköteema oli kulkenut mukana koko lounaan ajan, päätettiin, että tänne jos jonnekin sopii jättää myös meidän Paimion #somekivi. Niinpä aseteltiin kivi paikoilleen yhdessä Iivarin kanssa ja huudettiin vielä: PAI-MI-O! Hyvä ruoka, mukava kohtaaminen, pala paikallista historiaa, kotikoulujuttu lehdessä ja sähköinen maskotti päälle. Ei huono lounastauko ollenkaan. Kiitos Iivari ja Iiwari!

Lounas ja jälkiruoka oli syöty. Joten luonnollisestihan seuraavaksi lähdettiin… jäätelölle. Mutta ei ihan tavalliselle jäätelölle. Meille oli vinkattu, että Paimiossa valmistetaan pakastekuivattua jäätelöä, joten pakkohan tällaista oli päästä katsomaan ja ennen kaikkea maistamaan.

Kyseessä on Roya Dry Ice Cream, jonka takana ovat Tara Azizi ja Chalak Golabi. Roya valmistaa oikeasta jäätelöstä pakastekuivattua versiota, joka muuttuu kevyeksi ja rapeaksi eikä tarvitse pakastinta. Siis jäätelöä, joka ei sula. No pakkohan sitä oli maistaa.

Tässäkin tuotteessa parasta oli lopulta tarina sen takana. Idea sai alkunsa, kun Tara kaipasi Iranista yhtä erityistä herkkua: karhunvatukkajäätelöä. Ongelma oli aika yksinkertainen. Jäätelöä on vähän hankala tuoda tuliaisena maasta toiseen. Siitä lähti ajatus: Voisiko jäätelön jotenkin tehdä sellaiseksi, että sitä voisi kuljettaa ilman pakastinta?

Ja siitä alkoi kehitystyö. Ei muuten ihan niin, että jäätelö koneeseen ja valmista tuli. Erilaiset maut käyttäytyvät pakastekuivauksessa eri tavoin, ja sopivan prosessin löytäminen vaati paljon kokeiluja. Pakastekuivauksessa jäätelö jäädytetään ja siitä poistetaan vesi alipaineessa. Yksi kuivausprosessi voi kestää noin 30 tuntia.

Lopputulos oli kyllä hauska kokemus. Jäätelön maku on siellä, mutta rakenne on ihan jotain muuta: kevyt, rapea ja vähän sellainen, että aivot joutuvat hetken miettimään: "Syönkö minä nyt oikeasti jäätelöä?" Me saatiin kuulla valmistuksesta, nähdä vähän prosessin taustoja ja tietenkin maistella eri makuja. Aika näppärää.

Kaiken syömisen, oppimisen ja uusien kohtaamisten jälkeen oli aika antaa lasten vähän touhuta ihan omiaan. Parkkeerattiin seikkailuauto Paimion sisäliikuntahallin parkkipaikalle, jonka vierestä löytyi meille oikein sopivasti leikkipuistoa ja pallokenttiä. Lapset painuivat pelaamaan ja leikkimään.

Ja äidillä oli sillä aikaa vähän erilainen ohjelmanumero. Tapasin nimittäin paikallislehden toimittajan, ja istuttiin alas juttelemaan meidän 309 kunnan seikkailusta, kotikoulusta ja siitä, millä tavalla me tutustutaan kuntiin lasten kanssa. Tietenkin puhuttiin myös Paimiosta. Ja sitten taas koko porukka kasaan ja Paimion seikkailu jatkumaan.

Sitten tapahtui jotain, mitä ei ehkä ihan ensimmäisenä odota, kun ulkona paistaa aurinko ja maa on vielä vihreä. Me lähdettiin hiihtämään.

Finnfoam Paippi

Paimiossa sijaitsee Finnfoam Paippi, hiihtotunneli, jossa voi hiihtää säästä riippumatta. Kierros on noin 700 metriä, ja latuja löytyy sekä perinteiselle että vapaalle hiihtotavalle. Paippi sijaitsee vieläpä aivan moottoritien läheisyydessä. Me mentiin paikan päälle ja saatiin sukset lainaan koko porukalle.

Valittiin perinteinen tyyli ja sitten menoksi. Farkut jalassa. Ei hanskoja. Ei mitään erityistä hiihtovarustusta. Ja silti suksi luisti ja hymy oli korvissa asti. 

Tunnelissa oli muitakin hiihtäjiä, ja koko ajan tuli lisää porukkaa paikalle. Selvästi paikka on aktiivisessa käytössä, eikä mikään pelkkä erikoisuus tien varressa. Tytötkin hiihtivät yli kilometrin, ja päivän hiihtokuningas oli Cody, joka veti yli 10 kilometriä.

Voi että meillä oli hauskaa. Tämä oli ihan täydellinen pieni hiihtotuokio keskellä seikkailupäivää. Ja juuri siinä ehkä tajusi, mikä hiihtotunnelissa on niin hauskaa: säällä ei ole mitään väliä. Ulkona voi olla syksy. Kesä. Vesisade. Lämmintä. Mutta tunnelissa suksi luistaa aina vaan.

Finnfoam Paipin lumi on tykkilunta, lumen lämpötila on noin -3 astetta ja tunnelissa on hieman pakkasen puolella. Paikasta löytyy myös suksivuokraamo, kahvila ja puku-peseytymistilat.

Eli jos joskus tekee mieli hiihtää vaikka keskellä kesää, niin Paimiosta löytyy siihen aika hyvä ratkaisu. Kiitos Finnfoam Paippi tästä mahdollisuudesta! Tämä jäi kyllä yhdeksi päivän hauskimmista pysähdyksistä. #mainos

Ja sit yöpaikkaa etsimään. Mietittiin lähdetäänkö Uimahalli Solinaan tai Ankkalammelle? Päädyttiin maauimalaan Ankkalammelle, palveli meitä enemmän siihen aikaan illasta. Miehet lähti saunomaan ja uimaan ja me jäätiin tyttöjen kanssa laittaa seikkailuautoa yökuntoon. 

Olipahan taas päivä! huh hei. Seikkailua kerrassaan. Aamulla vielä käytiin maauimalassa saunomassa ja uimassa... näin oli hyvä aloittaa uusi seikkailupäivä...seuraavassa kunnassa, Sauvossa. Mutta ennen kun lähdetään seikkailee sinne, niin sanotaan kiitos Paimiolle, palvelit meitä super hyvin - tää oli mahtava seikkailupaikkakunta!

Takaisin PAIKKAKUNNAT-sivustolle.