Toivakka

125/309

Somekivi: Toivakkatalo

Seikkailu Toivakkaan sai alkunsa heti Espoon jälkeen. Olimme saapuneet Jyväskylään jo pari päivää aiemmin – nähtiin ystäviä, tehtiin töitä ja annettiin arjen asettua hetkeksi paikoilleen. Yövyttiin Vaajakosken ABC:llä, ja aamun valjetessa käännettiin seikkailuauton nokka kohti Toivakkaa, pientä mutta eläväistä kuntaa aivan Jyväskylän kupeessa.

Toivakassa asuu reilut 2000 ihmistä. Pieni kunta ja juuri siksi ehkä niin täynnä sydäntä. Jo ensimetreiltä asti kävi selväksi, että täällä rakastetaan omaa kotipaikkaa ihan tosissaan. Paikallisilta saatiin huikeita vinkkejä, mutta ennen kaikkea aitoa välittämistä ja tekoja, jotka tekivät tästä seikkailusta erityisen. Sellaisia hetkiä, jotka jäävät mieleen pitkäksi aikaa.

Ajeltiin kylän halki ja Toivakka tuli nopeasti tutuksi. Ei kovin iso paikka, talot asettuivat nätisti tien varrelle ja kylän rytmi oli helppo aistia. Kiinnitettiin huomiota kauniisiin katulamppuihin ja tietenkin Toivakka-kylttiin, joka loisti pimeässä vastaan. Pieniä yksityiskohtia, mutta juuri niistä syntyy tunnelma.

Kylän sydämessä kohoaa Toivakkatalo, jossa kunnan asioita hoidetaan. Kurvattiin pihaan, jätettiin meidän #somekivi talon nurkalle ja astuttiin sisään. Ovella meitä oli vastassa Toivakan viestintä- ja markkinointisuunnittelija Nina-Maria, joka toivotti meidät lämpimästi tervetulleiksi ja ojensi terveiset koko Toivakasta. Päähämme saatiin lippikset ja talvisiin touhuihin mukaan tuubihuivit. Pieni ele, mutta suuri tunne.

Nina-Maria esitteli meille Toivakkataloa ja kertoi kunnan toiminnasta. Seinillä oli esillä taiteilija Pellervo Lukumiehen "hillitympiä" teoksia – rohkeammat löytyvätkin sitten Toivakan kirkon katosta, josta kerromme myöhemmin lisää. Taide, hallinto ja arki kohtasivat täällä luontevasti saman katon alla.

Kunnan järjestämä lounas odotti meitä Upin lounaskahviossa, jonne suuntasimme seuraavaksi. Paikan päällä oli meidän lisäksi paikallisia työmiehiä ja kyläläisiä. Olipas mukava saada vatsat täyteen, jotta jaksetaan seikkailla. Lämmin kiitos Toivakan kunnalle tästä huomaavaisesta vastaanotosta.

Upin Grillin vieressä sijaitsevassa Salessa käytiin vielä täydentämässä seikkailuauton varastoja ja saatiin Salesta välipalakassin myös seikkailuun mukaan! Voi kiitos!

TOIVAKAN KIRKKO

Seuraavaksi suuntasimme Toivakan kirkolle, jossa meitä oli vastassa Minski, seurakunnan nuorisotyönohjaaja. Talviaikaan kirkko on käytössä pääasiassa hautajaisissa, joten lämpö sisällä ei ollut korkeimmillaan. Ulkoa päin Toivakan kirkko näyttää varsin perinteiseltä suomalaiselta kirkolta. Sellaiselta, jollaisia on nähty monessa pitäjässä. Mutta kun astuimme sisälle, niin vastassa oli jotakin uutta. Tämä ei ollutkaan mikään tavallinen kirkko.

Minski alkoi kertomaan meille kertoi meille tarinaa kirkosta, sen historiasta ja ennen kaikkea sen sisätiloista. Katse nousi väkisinkin ylöspäin ja siellä ne olivat. Kattomaalaukset. 

1970-luvun alussa Toivakan seurakunta oli vaikeassa tilanteessa. Kirkko kaipasi kiireellistä remonttia, mutta rahaa ei ollut. Silloin paikallinen kuvataiteilija, Pellervo Lukumies, tarjoutui tekemään työn 5000 markalla ja vieläpä kirkon pitkäaikaisen kirkkoherran poika. Hän tunsi tämän kirkon, sen historian ja ihmiset.

Kirkkoherra oletti, että Lukumies entisöisi vanhat, Alvar Aallon aikaiset kattomaalaukset. Mutta taiteilija tekikin jotakin aivan muuta. Hän luki Raamattua, pysähtyi tekstien äärelle ja alkoi maalata kattoon näkyä Ilmestyskirjasta: taivaaseen kokoontunutta joukkoa kaikista kansoista, heimoista ja kielistä.

Enkelit eivät olleet valkoisia ja eteerisiä. Ne olivat ihmisiä, sellaisia kuin me tänään olemme. Intialaisessa sarissa, romaninaisen asussa, afrikkalaisin ja aasialaisin piirtein. Jopa muodikkaisiin saappaisiin ja hattuun pukeutunut enkeli katsoi alas katosta. Kaikilla oli siivet. 

Kun kirkkoherra näki, mitä oli syntymässä, hän kauhistui. Työt määrättiin keskeytettäväksi, ovet lukittiin ja taiteilijalta kiellettiin pääsy kirkkoon. Mutta Lukumies ei luovuttanut. Apuri kiipesi kellotapulin kautta sisään ja työ jatkui. Kiista jakoi koko paikkakunnan ja nousi valtakunnalliseksi puheenaiheeksi. Lopulta asiasta äänestettiin. Taiteilija voitti. Kirkkoherra erosi ja lähti paikkakunnalta. 

Sellainen tarina Toivakan kirkosta. Kirkon katto on erilainen kuin missään muualla. Olihan ne erikoisia! Maalaukset ovat yli 50 vuoden jälkeen edelleen vahvoja, kirkkaita ja täynnä elämää. Kirkon penkissä ei todellakaan tule tylsää istua, kun katse harhailee katossa ja mielessä pyörii kaikki se, mitä niiden synty on vaatinut. Tarina taustalla tekee kokemuksesta vieläkin vaikuttavamman.

Meille kerrottiin myös, että Toivakan venerantaan on tehty perinteinen jääkelkka. Äiti-Emppu muisti heti lapsuudestaan ystävien rannan ja ne hurjat kyydit, joita jääkelkalla sai. Hetki jo mietittiin, että pakkohan sitä olisi kokeilla… mutta realismi iski. Rannalta takaisin kylänraitille nouseva mäki oli sen verran jyrkkä, että jääkelkkaseikkailu jäi tällä kertaa haaveeksi.

Niinpä suuntasimme seuraavaksi Perälän kauppaan, Suomen vanhimpaan maakauppaan, joka on palvellut asiakkaitaan jo vuodesta 1875. Ja voi miten ihana paikka se olikaan. Hyllyiltä löytyi jos jonkinlaista aarretta. Lopulta tärkein ostos oli kuitenkin hyvin käytännöllinen: patterit laulukirjaan.

Meille oli kehuttu myös Toivakan huippua jääkiekkokaukaloa. Ennen kuin suuntasimme sinne, poikkesimme aivan vieressä sijaitsevaan kirjastoon. Lapset löysivät heti omat kirjansa, uppoutuivat lukemaan. Äiti puolestaan jäi fiilistelemään hyllyjä ja sitä tunnetta, kun muisti lapsuuden kirjastokäynnit, koko kirjasto piti lukea läpi. Mahtava huomata, että monet samat kirjat ovat yhä täällä, odottamassa uusia lukijoita. Sit päästiin kaukaloon luistelemaan ja kaukalo/jää oli niin hyvä kuin myös suosittelut. Pojat sanoikin, että yksi parhaista!

Luistelun jälkeen jätimme Toivakan kylän taakse ja suuntasimme kohti Nisulan kylää. Tiesimme vain tämän: "Nisulan nuotiopaikalla, Toivolan tilalla tehdään yhdessä ruokaa."  Eräs ihana toivakkalainen oli organisoinut meille tämän yllätyksen yhdessä Toivolan tilan Kirsin kanssa. Emme tienneet tarkalleen, mitä odottaa ja ehkä juuri siksi matkaan lähteminen tuntui erityisen jännittävältä.

Huristelimme kylätietä pitkin illan jo hämärtyessä. Juuri ennen nuotiopaikkaa tien yli loikki kolme kaurista. Onneksi vauhti oli hiljainen ja hetken päästä edessä alkoivat jo näkyä nuotiopaikan valot. Ja voi että… siitä hetkestä lähtien tiesimme, että jotain erityistä oli luvassa.

Meitä vastassa olivat Toivolan tilan Kirsi ja Matti. He olivat valmistelleet meille aivan uskomattoman lämpimän ja sydämellisen hetken nuotion äärellä, keskellä maaseudun rauhaa. Ryhdyttiin yhdessä tekemään illallista nuotiolla: pojat hoitivat perunoiden paistamisen ja leipien lämmittämisen, samalla kun Matti-isäntä loihti hirvestä upeaa loimulihaa. Ja se liha… aivan käsittämättömän hyvää. Syötiin sitä Kirsin tekemän salaatin kanssa, ja pöydän äärellä – tai oikeastaan nuotion äärellä – vallitsi sellainen tunnelma, jota on mahdoton selittää.

Emme tutustuneet vain Toivolan tilaan, vaan koko Nisulan kyläyhteisön elämään. Hetkeksi saimme olla osa sitä. Tuntui kuin olisimme aina kuuluneet joukkoon, kuin olisimme tulleet kotiin, vaikka tapasimme vasta. On vaikea sanoittaa sitä tunnetta, kun ventovieraista ihmisistä tulee hetkessä läheisiä. Ja miten arvokasta on, että lapset saavat kokea tällaisia kohtaamisia, aitoa yhdessäoloa ja yhteisöllisyyttä. 

Mutta ilta ei päättynyt vielä siihen. Jälkiruoka ei nimittäin ollutkaan suoraan tarjolla. Kirsi oli järjestänyt meille pienen pakopelin: saimme arkun, jonka lukko avautui hevosenkenkäkoodeilla. Löysimme linnunpöntön, josta paljastui numerosarja reen penkin avaamiseen. Ja sieltä, kuin palkintona seikkailusta, löytyivät kaura-omenapaistoksen tarvikkeet. Hetken päästä jälkiruoka lämpeni nuotiolla ja makea jälkiruoka upposi vatsaan. 

Saimme vatsamme täyteen, mutta ennen kaikkea saimme sydämen täyteen. Ei pelkästään ruokaa, vaan jotakin paljon suurempaa: muiston, kokemuksen ja tunteen, joka jää kulkemaan mukana pitkään. 

Lämmin kiitos, Kirsi ja Matti. Tämä hetki oli ikimuistoinen. Poikkeamme varmasti kahville, kun seuraavan kerran ajamme ohi. 

Sitten oli aika lähteä jatkaa matkaa ja tällä kertaa takaisin kotiin.... Kiitos Toivakka!

Takaisin PAIKKAKUNNAT-sivustolle.