Mustasaari

116/309

Somekivi: Maailmanperintöportti

Mustasaareen me sitten saavuttiin! Ja aika nopeasti kävi selväksi yksi juttu: täällä paikkakunta tunnetaan mieluummin nimellä Korsholm kuin Mustasaari.
Fun fact! Jos tienvarren paikkakuntakyltissä ruotsinkielinen nimi on ensimmäisenä, se tarkoittaa, että kunnassa on ruotsinkielinen asukasenemmistö. Mustasaaressa näin on – ja se näkyy ja kuuluu kauniisti.

Ennen matkaa oltiin vähän hämillään siitä, miten Vaasa ja Mustasaari "limittyvät" kartalla. Mutta se selvisi paikan päällä: Vaasan kaupunki perustettiin alun perin Mustasaaren alueelle – eli vaasalaiset kulkevat tavallaan edelleen vanhalla Mustasaarella!

Mustasaaressa asuu vajaat 20 000 ihmistä – osa mantereella, osa saaristossa. Ja jos jotain opittiin nopeasti, niin se on tämä: Mustasaaren sydän sykkii saaristossa. Siellä avautuu Merenkurkun maailmanperintöalue, karut kalliot, sileät rantakivet, tuulen tuoma suolainen meri-ilma…se kannattaa käydä kokemassa!  Ja niinhän me teimme.

Kun lähdimme kohti saaristoa, tunnelma autossa oli jo valmiiksi sellainen, että nyt ollaan menossa johonkin erityiseen. Ja tottahan se oli – edessä oli Raippaluodon silta, Suomen pisin silta, 1045 metriä pitkä. Lapset ehtivät sen Googlettaa ennen kuin ensimmäinen tukikaari oli edes ohitettu. Vaikka tuuli ei ollut kovimmillaan, seikkailuauto sai silti pientä ravistelua sillan päällä. Sellaista, joka tuntuu vatsanpohjassa. Tuli ihan se kysymys:

"Pidetäänköhän tätä siltaa kiinni, jos tuulee oikeesti paljon?”

Maailmanperintöportti

Heti sillan päästä käännyttiin oikealle ja pysähdyttiin Maailmanperintöportille, Berny's-kahvilan ja meren äärelle. Tänne haluttiin tarkoituksella, koska oltiin kuultu, että juuri täällä pääsee parhaiten ymmärtämään, miksi Merenkurkun saaristo on niin ainutlaatuinen. Ja se on muuten Suomen ainoa luonnonperintökohde UNESCO-listalla. Aika iso juttu pieneen saaristoon kätkettynä.

Siellä meitä odotti vielä yllätysseurue: Vasabladetin toimittaja ja kuvaaja sekä Raippaluodon koulun vararehtori, Marjo, joka liittyi meidän matkaan hetkeksi. Oli mahtava saada paikallinen ääni mukaan.

Tämä oli maantietoa, ympäristöoppia ja ihmettelyä samassa paketissa. Täällä maa oikeasti kohoaa koko ajan. Ei tietenkään silmin nähtävästi – ei niin, että voisi sanoa "katso, tuossa se nousi sentin". Vaan hitaasti, vakaasti ja varmasti. Jääkauden aikaan täällä oli 3 kilometrin paksuinen mannerjää. Se painoi maan kilometrin verran alaspäin – ja nyt maa palautuu ylös. Eli se nousee takaisin → Noin 8 mm vuodessa.

Näyttää ehkä pieneltä luvulta. Mutta kun ajattelee, että 150 vuodessa yhden saaren satama on jouduttu siirtämään neljä kertaa, alkaa ymmärtää, miten iso muutos on kyseessä. Eikä ihme, että tämä alue haluttiin suojella. Täällä näkee maan muuttuvan ja syntyvän.

Tämä oli niitä hetkiä, jolloin seikkailu ei ole nähtävyys, vaan tunne siitä, että ymmärtää maailmaa vähän enemmän.

Saimme aivan mahtavan tietoiskuluennon infoaulassa. Vielä ei ollut lounaan aika, niin käytiin ostaa jätskit ja kahvit, istuttiin, herkuteltiin ja juteltiin hetki. Sitten kävimme hakemassa autosta #somekiven ja juostiin sillan alle ottaa kuva ”Mustasaari”! Somekivi jäi muistoksi meiltä Maailmanperintöportille.

Kiitos Marjolle, kun liityit hetkeksi seuraamme, oli kiva tavata. Meidän matka jatkui tästä ”syvemmälle saaristoon”. Huristelimme Raippaluodon ja Björköby paikkakuntien läpi kohti Saltkaretin näköalatornia.

Ajeltiin saaristotietä eteenpäin, kunnes tie loppui meren ääreen – Svedjehamnin kalasatamaan. Satamassa oli ihania kalastusmökkejä. Heti sataman vierestä lähti luontopolku kohti Saltkaretin näkötornia, ja siitä alkoi meidän tämän päivän kävelyretki. 

Saltkaretin torni – maailmanperinnön katseenkorkeus

Kun kivuttiin näkötornin huipulle, maisema avautui kuin postikortti toisensa jälkeen: Matalaa merta. Sadoittain pikkuluotoja. Uusia saaria, jotka ovat vasta aloittamassa elämäänsä. Siinä se oli – Merenkurkun maankohoaminen ihan konkreettisena edessämme.

Tornilta näki myös koko Björkön saaren muodon. Ja se jos mikä oli mindblow: Muutama sata vuotta sitten täällä oli vielä parikymmentä pientä saarta. Nyt ne ovat kasvaneet yhteen — yksi saari, yksi kylä, yksi yhteinen tarina.

Ja Ruotsi? Siihen oli kartalta mitattuna vain noin 70 kilometriä. Joten lapset alkoi pohtia:
”Sinnehän voi melkein uida?” …tai ainakin soutaa, jos olisi tosi hyvät eväät. Tornin kaiteella nojaten alettiin laskea saaria. Siinä kohtaa ei kukaan ollut varma, laskiko kukaan tarkasti, mutta se ei ollut tärkeää. Tärkeää oli oivallus:

Merestä syntyy maata, koko ajan. Jossain näistä pienistä luodoista kasvaa joskus rantaniitty. Sitten männikkö. Ja ehkä, jonain päivänä, uusi kylä tai satama. Ja niin me kysyttiin toisiltamme:

Minneköhän rakennetaan seuraava satama?

Arvailtiin. Mutta olipa kiva reissu!

Oli aika taas palata vielä Suomen pisimmälle sillalle ja hurauttaa takaisin Manner-Suomeen, Mustasaaren kuntaan. Sanottava on, että kyllä se Mustasaaren kauneus on siellä saaristossa. Mantereen puolella kierrettiin kylää ja sitten päädyttiin Fyndikseen, kirpparille! Siellä kierreltiin ja tehtiin pieniä hauskuuksia ja löytöjäkin!

Sepä oli siinä. Mahtavaa oppia tuli Mustasaaresta. Jännään lähteä käymään siellä uudestaan 50v päästä ja nähdä omin silmin, miltä siellä sitten näyttää, kun kiipeää näköalatorniin!

Jess, nyt me ajellaan kotia ja sitten kohti seuraavaa seikkailua!

Takaisin PAIKKAKUNNAT-sivustolle.