Laihia

112/309

Somekivi: Laihian kirkonkylän koulu

Seuraava seikkailupysähdys: Laihia – seikkailukunta numero 112/309! (Numero kuin hätänumero – joten ehkä hyvä pitää puhelin käden ulottuvilla, jos vaikka eksytään… ja niinhän muuten kävi!)

Meillä ei ollut Laihialle kovin montaa vinkkiä, mutta tiesimme ainakin yhden asian: tämä paikka tunnetaan nuukuudestaan. Siis ihan virallisesti: Suomen nuukuuspääkaupunki! Mielenkiinnolla lähdettiin ottamaan selvää tästä n.9000 asukkaan kunnasta, onko se maine ansaittu vai pelkkää legendaa.

Saavuttuamme perille alkoikin melkoinen rallikierros: risteys sinne, toinen tänne, ja ennen kuin ehdittiin kissaa sanoa, oltiin taas samassa paikassa matkalla kohti samaa risteystä! 

Pysähdyimme hetkeksi tutkimaan muutamia vinkkejä Laihiasta, juuri silloin kilahti puhelimeen pitkä ja inspiroiva viesti Jenniltä, paljasjalkalaiselta laihialaiselta. Hänen tekstistään paistoi niin lämmin rakkaus kotikuntaansa kohtaan, että piti ihan lukea viesti ääneen lapsille. Jenni suositteli meille heti muutamaa paikkaa ja aloitti toteuttamaan mahdottomasta mahdollista (siitä lisää myöhemmin). Mutta meillä vatsat jo vähän kurnivat, niin tartuttiin Jennin eherottomasti suosittelemaan paikkaan: 

Laihian Pitseria ja ravintola

Astuttiin sisään nälkäisinä, mutta avoimin mielin. Pieni jännitys vatsanpohjassa – olisiko pizzapalat nyt "nuukasti" mitoitettuja, niin kuin Laihian legenda antaa ymmärtää?

Tilattiin pitsat ja kebabannokset ja istahdettiin odottamaan. Hetken kuluttua tarjoilija hymyili ja totesi: "Salaattipöytä kuuluu mukaan." Ja voin kertoa – se ei ollut mikään perussalaattipöytä! Se oli suorastaan salaattipöytien kuningas! Kymmeniä vaihtoehtoja, tuoretta, värikästä ja herkullista ja siinä vaiheessa me jo naurettiin: "Jos tää on nuukuutta, niin otetaan sitä lisää, kiitos!"

Kun annokset saapuivat pöytään, hiljaisuus laskeutui hetkeksi. Ei siksi, että oltaisiin pettyneitä vaan koska annokset oli valtavat ja ihan mielettömän hyvät. Siinä ei säästelty juustossa eikä mausteissa.

Ja kun luultiin, että homma oli siinä, meille tuotiin vielä pienet karkkikipot jälkiruoaksi. Siis mitä ihmettä?!

Nuukuudestako Laihia tunnetaan? No ei ainakaan tämän pizzapaikan perusteella! Jos jotain, niin täällä tarjoillaan sydämellisyydellä ja yltäkylläisyydellä. Jos Laihian nuukuus on tätä tasoa, niin meillä kaikilla on opittavaa :)! 

Kun vatsat olivat täynnä, niin lähettiin etsimään leikkipuistoa tyttöjen toiveesta. Ohitettiin Laihian kirkko ja suunnattiin kirkon takana olevalle leikkikentälle touhuamaan hetkeksi. Ollaan aika monta leikkikenttää tässä seikkailun aikana nähty - tyttöjen lempparipaikat seikkailussa! Sitten piti lähteä kurkkaamaan, löytyykö Laihian Halpa-Hallista sukkahousuja tytöille. Oli jäänyt kotia tällä kertaa. Nooh, kassahihnalle tuli muutakin kuin sukkahousut, ylläri ylläri. Koskaan ei käy niin et ostaa vain sen, mitä ajattelee ostavansa!

Mutta hei, minnekäs me jätetään meidän #somekivi? Katsottiin kartasta, että tässä lähellä on koulu, viedään sinne ja niin me ajeltiin Laihian kirkonkylän koululle, jossa taas jatkui leikit leikkikentällä ja pallopelit. 

Sitten koitti Laihia seikkailun kohokohta:

Nuukuusmuseo

Kello tikitti jo 19.30, kun kaarsimme Laihian kotiseutu- ja Nuukuusmuseon pihalle. Matkalla mietittiin, että nyt ollaan jännän äärellä, tämä on ensimmäinen kerta kun vierailemme museossa iltamyöhään. 

Pihalla meitä odotti Jenni, joka huristeli Kauhavalta asti MEITÄ VARTEN esittelemään museota ja Kyrönmaa lehdestä toimittaja, Jarno Ranta. Meillä oli oikein seikkailujengi kasassa! He jo odottelivat pihalla meitä, kun purkauduttiin ulos autosta, jotakin erityistä on tiedossa - sen tunsi heti.

Heti ensimmäiseksi tokaistiin, että nyt me toivottavasti saadaan tietää, mistä Laihian nuukuuden maine on saanut alkunsa. Vitsailimme siinä, että laihialaiset syntyvät varmaan nuukuus veressä, mutta Jennin johdattamana päästiin sukeltamaan aikaan, joka oli kaikkea muuta kuin vitsi.

Kierrellessämme kotiseutumuseota, Jenni vei meidät ajassa taaksepäin, aina 1860-luvun nälkävuosiin. Laihialla koettiin monta katovuotta peräkkäin – viljaa ei kasvanut, ja nälkä painoi. Mutta silloin laihialaiset tekivät jotain suurta: he päättivät perustaa vellitalot, joissa köyhemmät ihmiset saivat tehdä pieniä töitä ja vastineeksi ruokaa – viljavelliä ja suolasilakkaa.Näin koko kylä pysyi hengissä, kun muualla Suomessa nälkä vei ihmisiä.

Sydän läikähti, kun Jenni kertoi, miten Laihialla pidettiin omista huolta, ja juuri se, mikä muualla näytti "nuukuudelta", oli todellisuudessa selviytymistä, yhteisöllisyyttä ja viisautta. Mutta kun kerjäläiset lähiseuduilta tulivat ovelle apua pyytämään, heille oli pakko sanoa, että Laihialla ei pystytä ruokkimaan koko maata. Niinpä lähti tarina liikkeelle:

"Laihialaiset ovat niin nuukia, ettei sinne kannata mennä."

Ja legenda oli syntynyt –tarina, jonka sävy on muuttunut vuosien myötä humoristiseksi, mutta jonka juuret ovat syvällä selviytymisen historiassa.

Kysyttiin, missäs sitä viljavelliä ja suolasilakkaa saa? Ja näin ideoitiin Laihialaiset päivät, jossa tarjottaisi kaikille kansalle ruokaa, josta joskus nuukailtiin! 

Sitten saimme vielä kuulla, että Laihian perinneruoka on kaljavelli, onkohan siinä ikäraja, mietittiin ;)? 

Museossa päästiin myös kuulemaan hauskoja ja koskettavia tarinoita. Lapset tutkivat vanhoja esineitä, pesuharjoja ja ensimmäisiä polkupyöriä. He ihastuivat erityisesti Eri-Aaroniin, kuuluisaan ravihevoseen, josta oli museossa esillä vain pää. Siis ihan oikea pää!  Kelsie kysyi vakavana:  "Missä on hevosen pylly? " Jenni vastasi, että  "Se laukkaa varmaan tuolla museon puutarhassa." - siis näin hauskaa meillä oli! Ja sitten vielä toinen. Murre. Jenni yritti puhua kirjakieltä, mutta tuon tuostaan kuultiin sanoja, joita ei ymmärretty: esim. tuloo, kökkä ja omas koros , pojat vaan totesi, että ei tää ole Suomea. 

Se, mikä alkoi kevyenä seikkailuna "nuukuuden jäljille", muuttui opiksi inhimillisyydestä ja yhteisön voimasta. Laihialaiset eivät ole sydämestään nuukia – päinvastoin, he ovat lämpimiä, kekseliäitä ja ylpeitä juuristaan. Sen osoitti meidän omat kokemukset Laihian sydämessä.  Kiitos Jenni, että ajoit meitä varten pitkän matkan ja avasit meille ovet historiaan, joka todella ansaitsee tulla kerrotuksi. 

Me lähdettiin Laihialta monta kokemusta rikkaampina – täydet vatsat pizzasta, lämmin mieli Jennin tarinoista,
ja sydämessä tunne, että nuukuus voi olla myös viisautta ja välittämistä. Tämä oli seikkailu, jota ei unohdeta!