Alavieska

87/309

Somekivi: Alavieskan leikkipuisto

Hurautimme paikalle suoraan Kannuksesta, ja koska päivä oli tuskaisen kuuma, suuntasimme heti vilvoittelemaan Alavieskan järvelle.

Alavieska on reilun 2000 asukkaan kunta. Olimme itse asiassa aika lähellä näitä seutuja jo aiemmin – syksyllä 2024 seikkailimme Ylivieskassa. Matkalla mietittiin, pistääköhän Alavieska paremmaksi? Samalla ihmeteltiin yhtä kartta-hauskuutta: Miten ihmeessä Alavieska sijaitsee Ylivieskan pohjoispuolella? Onko nimet menneet joskus vahingossa väärinpäin? 

Ja jos olisi silmiä räpäyttänyt, niin koko kylä olisi mennyt ohi! Päätettiin palata sinne myöhemmin uimareissun jälkeen.

ALAVIESKANJÄRVI

Ajaessamme kohti Alavieskanjärveä alkoi toivo vähän hiipua. Siis... täällä on pelkkiä peltoja? Uidaanko me oikeasti pellossa? Alkoi jo tuntua siltä, että ollaanko nyt jonkin alavieskalaisen sisäpiirivitsin uhrina – että me luullaan järven olevan oikea, mutta se onkin vitsi? Maps ohjasi meidät pellon reunaan, ja kun päästiin perille, siellähän se kyltti seisoi: "Alavieskanjärven ranta."

Se on sittenkin totta!

Tarina kertoo, että eräs maanviljelijä halusi itselleen järven ja päätti kaivaa sellaisen omalle pellolleen. Kaivoi ja kaivoi – ja tänä päivänä siinä on upea ranta ja laavu, joita Alavieskan kunta hallinnoi. Oi että, me nautittiin! Uitiin, syötiin jätskiä ja vaihdettiin kuulumisia muiden kanssa. Siellä on muuten mahdollisuus myös olla yötä asuntoautolla (tai vaunulla). Ja sattuihan siellä hauska juttukin: Rannan vessa oli varattu, joten sanoin meidän teinille, että vastarannalla näyttää olevan toinen ulkohuussi. "Pistä pelastusliivit päälle ja ui sinne!" Ja niin hän teki. Mutta järven keskellä uidessa pohja tuntui… vähän hassulta. Vettä oli vaan 20 cm!  Mahapohjaa mars! Mutta pääsi vessaan – ja onnellisena takaisin.

Palattiin takaisin kylälle ja ensimmäisenä syömään...ja arvatkaa minne?

HAJE Pizza & Burger

Kurvattiin kotipihaan, jonka pihassa oli ruokavaunu. Meidät toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi hamppareille! Valittiin jokainen mieluisat, yks juustohampparia ja  yks juustohamppari ilman juustoa, kaks pelkällä pihvillä ja ketsupilla, miedostitulista burgeria sekä aura-pekoni burgeria ja ranskalaiset ja juomat. Pizzaa ei ollut tarjolla, koska taikinan tekemisessä menee jopa kolme päivää! Sen teko aloitetaan alkuviikosta, jotta saadaan loppuviikolle pizzaa tarjolle.

HAJE nimi tulee omistajien nimistä HAnnu ja JEnni... ja sitten vielä murretta perään "HAJEtaan pizzaa ja burgeria" - aika nerokasta. Ja hei, tämähän on ihan vaan 'harrastus' heille, joka on lähtenyt leviämään... tänä kesänä ovat joka viikonloppu jossain paikkakunnalla paistamassa ruokaa ihmisille, et piti ihan ostaa oma ruokavaunu! Ja viikolla sitten pitävät vaunua auki kotona - ilmoitellen instassa. Näitä pizzoja ja burgereita odotellaan ihan jonoksi asti! Opittiin myös muutakin uutta! Hampparin pihvi oli Wagyu-pihviä, eli japanilaista nautaa. No mikäs siitä tekee erityisen? Se on supermurea, rasvapitoinen ja ylellinen naudanliha, jota arvostetaan maailmanlaajuisesti makunsa ja koostumuksensa vuoksi. Ja kuten arvaat.....hampparit olivat taivaallisia. 

Kiitos myös Jennille antoisasta keskustelusta ja toivottavasti ihmiset löytävät upeiden burgereitten sekä palvelun äärelle!

Sittenpä huristeltiin syvemmälle keskustaan, joka varmasti menisi ohi, jos ei pitäisi silmiä auki. Bongattiin kirkko, Lissun baari, koulu ja sitten päädyttiin Kunnantalon parkkipaikalle, jonka takana oli kiva leikkipuisto. Siellä hetkisen hengailtiin, lapset touhusi menemään; vaijerikiikku oli kovassa käytössä ja pojat teki parkouria. Juotiin kahvit ja jätettiin #somekivi puistoon. Sitten oli aika jatkaa matkaa mielenkiintoiseen paikkaan, nimittäin saatiin kutsu piparkakkutaloon.

PIPARKAKKUTALO

Mitenköhän tätä paikkaa voisi edes kuvailla... Se oli jotain odottamatonta. Ihmeellistä. Lämminhenkistä ja täynnä iloa. Meidät toivottivat heti iloisesti tervetulleiksi Sinikka-mummu ja hänen perheenjäseniä  – ja juttu luisti ensi hetkestä alkaen. Piparkakkutalo ei ole vain yksi talo, vaan kokonainen maailma, joka levittäytyy kolmelle eri tontille. Jokainen piha, rakennus ja yksityiskohta kantaa Sinikan ja hänen Seppo-poikansa kättenjälkiä.

• Sinikan rakkaudella hoitama puutarha kukoisti kesäpäivässä, ja 
• Sepon uskomaton taito luoda kaunista ja erikoista täysin kierrätetyistä materiaaleista sai meidät haukkomaan henkeä.

Kaikki oli tehty sydämellä – ja se näkyi.

Kuljimme pihasta toiseen, ja saimme esittelyn lähes jokaisesta nurkasta (niitä oli niin paljon, ettei ihan kaikkea edes ehtinyt nähdä!). Ja kun pääsimme sisälle taloon, kohtasimme Sinikka-mummun intohimon: enkelit. Niitä oli kaikkialla – lempeästi katselemassa ja tuomassa valoa tilaan. Istuttiin alas, juotiin kahvit, syötiin karkkia (tämän talon oma herkku!), höpöteltiin, pelattiin – ja käytiin jopa näköalatornissa! 

Ihan lopuksi toteutimme vielä Sinikka-mummun toiveen: Hän pyysi meitä piirtämään hänelle taulun seinälle.  Ja niin me teimme – täydestä sydämestä. Ja siellä se seinällä nyt on. Kiitos Sinikka, Seppo ja koko Piparkakkutalon väki. Meille jäi sydämeen lämmin, ikimuistoinen muisto. Toivottavasti tiemme vielä kohtaavat. Erityisterkut mummulle. 

SÄRKYNYT SILPPURI

Joskus vastaan tulee paikkoja, joista ei voi etukäteen tietää, mitä odottaa – ja Särkynyt silppuri oli juuri sellainen. Ajoimme peltojen halki hiljaista tietä, kunnes näimme risteyksen kyltin, joka herätti heti mielikuvituksen: "Särkynyt Silppuri". Mutta mikään ei olisi voinut valmistaa meitä siihen, mitä portin takana odotti.

Astuttiin sisään silppuriportista, ja heti ensimmäiseksi lapset juoksivat innoissaan kiikkuihin ja hiekkalaatikolle – niin kuin olisi astuttu leikkikylään keskelle metsää. Mutta tämä ei ollut mikä tahansa leikkipaikka. Tämä oli tarina.
Elämäntyö. Unelma, joka oli rakennettu käsin, keskelle hiljaisuutta.

Kuljimme metsäpolkua pitkin rakennukselta toiselle, niitä oli monia. Kurkistimme pienistä oviaukoista, kävelimme sisään ja silittelimme ajan patinoimia pintoja. Yhdessä talossa soitettiin harmonia, toisessa tutkittiin vanhoja kirjoja ja runoja. Tuntui kuin olisi hypännyt satuun – tosin sellaiseen, jossa on ripaus kummitusjännitystä mukana. Lapset miettivät ääneen: "Onkohan täällä oikeasti joku?"

Talon tarina avautui meille pala palalta. Tiesimme, että tämän paikan takana oli Kalevi Jutila, mies, joka halusi rakentaa jotain aivan omaa. Ja niin hän teki – kolmen vuosikymmenen ajan, ilman koneita, kierrätysmateriaaleista, metsää kunnioittaen. Hän oli hiljainen, pohdiskeleva mies, jolla myös runosuoni sykki - se näkyi tässä paikassa. Nyt hänen perheensä pitää paikkaa avoimena kaikille, jotka haluavat astua hetkeksi pois arjesta ja sisään luovuuden valtakuntaan.

Kirjoitimme nimemme vieraskirjaan, istuimme hetken hiljaa pienen metsäkirkon penkissä, ja mietimme, miten paljon rakkautta, oivallusta ja hullunkurista neroutta tähän kaikkeen oli upotettu. Jokainen nurkka puhui tekijänsä kieltä. Mikään ei ollut turhaa – kaikella oli tarina.

Särkynyt silppuri ei ollut vain paikka, se oli kokemus. Yhdistelmä leikkiä, taidetta, historiaa ja mielikuvitusta. Ja vaikka nimi viittaa särkyneeseen, se jätti meihin jotain ehjää ja lämpimää.

Jos joskus ajelet Alavieskan suuntaan – älä epäröi pysähtyä. Astu portista sisään ja anna metsän kertoa sinulle tarina.

Ja entäs se ilta! Alavieskanjärven rannalla törmättiin kanadalaisiin – ja niinpä ilta vierähti nuotion äärellä heidän kanssaan jutellen. Maailma on pieni, mutta juuri siksi niin kaunis. Kiitos Alavieska ja kaikki upeat kohtaamiset – yllätit meidät täysin! Yöksi päätettiin jatkaa matkaa Merijärvelle, vaikka meille sanottiin, ettei sieltä välttämättä löydy majapaikkaa. Tuu katsoo, löytyykö :) - seikkailut jatkuu!

Takaisin PAIKKAKUNNAT-sivustolle